Yksin vai yhdessä: ajatuksia asumisesta

Olin viime viikon kotona flunssassa ja yllättäen olikin paljon aikaa pohtia omaa elämäntilannetta ja myös asumismuotoa.36 vuotta ja 70 neliötä, seurana villakoiria, kissa ja puoliso. 6 vuotta sitten ikää oli 30 vuotta, neliöitä oli 56, seurana oli tuolloin kaksi kissaa, vielä enemmän villakoiria ja muisto päättyneestä parisuhteesta. Kylpyhuone oli tuolloin tyypillinen 50-luvun rakennuksessa oleva, niin pieni, että sinne ei mahtunut edes pesukonetta. Seinän takana sekä silloin että nyt naapuri, jota en tunne. Naapureita tervehdin toki porrashuoneessa, mutta siihen se jääkin. Taloyhtiössämme järjestetään vuosittaiset talkoot, johon osallistuu kourallinen asukkaita. Tästä syntyikin pohdinta, voisiko elämässä olla sellaista pullantuoksuista yhteisöllistä arkea, vaikka mies, lapset ja asuntolaina puuttuisivatkin yhtälöstä. Miten yhteisöllisyyden tunnetta voi saada ilman sitä omaa perhettä? Pitääkö olla parikymppinen hippi ja asua kommuunissa, vai voisiko se onnistua jotenkin muutenkin?

Mistä nyt unelmoidaan?

Ennen perheet asuivat monissa kaupungeissa pienissä yhden huoneen asunnoissa. Nykyisin eletään ero-tilastojen kulta-aikaa ja kaupungit pullistelevat sinkkutalouksista ja juuri yksiöistä on jatkuva pula. Isot asunnot ovat sen sijaan tyhjillään, kun asumiskustannukset ovat liian korkeat. Ihmettelen tätä yksinasumisen trendiä, samanaikaisen yksinäisyydestä ja yhteisöllisyyden puutteesta valittamisen aikana. Haluammeko tosiaan viettää niin itsenäistä (ja yksinäistä) arkea kuin moni käytännössä viettää?Millaista olisi asuminen, joka vastaisi mahdollisimman hyvin unelmiamme. Unelmilla ei pitäisi olla rajoituksia, paitsi että niiden tulisi olla toteuttavissa saman tien, ei ”sitten kun”. Jos saisin tehdä listan siitä mitä haluaisin, se kuulostaisi kutakuinkin tältä: luonnonläheinen elämä Helsingissä lähellä merta, oma piha tai iso parveke, sauna, asumisväljyyttä ja hyvä seura.

Entä yhteisöllisyys?

Yhteisöllisen asumisen kasvua on povailtu Suomessa jo vuosikymmeniä. Siitä huolimatta yhteisölliset kerrostalot, rivitalot ja asuinkorttelit ovat vieläkin harvinaisuuksia. Taitaa itse asiassa olla niin, että lähes kaikki asunnot on rakennettu ydinperheiden tarpeisiin. Asunnoissa on yleensä yksi iso makuuhuone, pari pientä lastenhuonetta ja valtava olohuone.

Itse uskon, että monenlaiset ihmiset hyötyisivät yhdessä asumisesta ja moni kaipaa sitä, muttei ehkä tiedä mistä löytäisi ihmisiä tai miten menetellä. Onko ainoa ratkaisu saada kaikki haaveet ja unelmat muuttamalla yhteen ventovieraiden ihmisten kanssa? Jos vuokraisi yhdessä muiden kanssa omakotitalon, voisi jokainen saada oman huoneen, takan, puulämmitteisen saunan, ison pihan tai parvekkeen ja terassikatoksen. Kaikki ne ominaisuudet, joista unelmoisin, voisivat olla saatavilla. Ja asumiskulut olisivat varmaan pienemmät, kuin 40 neliön kerrostaloyksiössä. No, harva varmaan haluaa muuttaa yhteen täysin vieraiden ihmisten kanssa.

Tulevaisuudessa toisenlaiset tarpeet

Mikä on sitten tulevaisuuden asumismalli? Vanha puutalo voisi sopia mainiosti vaikka kahdelle pariskunnalle, molemmat saisivat talosta oman kerroksen kylpyhuoneineen ja pari lastakin mahtuisi tarvittaessa sekaan. Miksei elämää voisi jakaa myös laajemmin. Asumiskulujen lisäksi myös monet muut menot pienenevät ja eläminen on ekologisempaa, kun hankintoja voi jakaa aina kodinkoneista, kalusteista  ja nettimaksusta lähtien. Myös työuran loppuvaiheessa olevat henkilöt voisivat hyötyä yhteisasumisesta. Ettei olisi niin yksinäistä. Parisuhde ja ydinperhekin tuntuvat joskus turhan eristyneiltä elämäntavoilta.

Kun sukulaiset asuvat kaukana toisistaan tai sukulaisia ei enää ole, minua lohduttaisi ajatus siitä, että jokainen voisi kerätä oman yhteisönsä, eikä jäädä valittamaan yhteisöllisyyden puutetta tai odottamaan, että kunta sen jotenkin järjestää. Miksen voisi kokeilla ottaa kämppikseksi eläkeläistä, yksinhuoltaja äitiä tai ulkomaalaistaustaista henkilöä. Oppisin varmasti heistä uutta.

Mietinkin, onko yhteisöllisen asumisen hitaaseen kasvuun syynä suomalaisten suuri halu yksityisyyteen ja omaan rauhaan. Moni kammoaa arkensa jakamista ja kokee sen rasittavana. Onhan se porrashuoneessa moikkaava naapuri ”vähän erikoinen tyyppi”. Oma rauha on tärkeää ja ehkä tulevaisuudessa on enemmän vaihtoehtoja yhteisölliseen asumiseen, jossa jokaisella on oma asunto.

Liputan yhteisöllisyyden puolesta, sillä en usko, että ihmiselle tekee hyvää elää niin yksinäistä elämää, kuin moni Suomessa elää. Mutta tällainen muutos vaatii myös muutosta asuntorakentamiseen ja asunto-osakeyhtiöiden toimintaan.

Marina Furuhjelm,
Asianajaja

Facebook
Twitter
LinkedIn